Aatetta puolustetaan ja periaatteista ei luovuta. Tämä tulee mieleen, kun tutustuu Helsingin Hovioikeuden lokakuiseen päätökseen.
Lyhennetysti työntekijä oli vuoden 2014 alussa tehnyt työsopimuksen, jossa työajaksi oli sovittu 37,5 tuntia viikossa. Vuoden 2016 lopussa alan työehtosopimukseen lisättiin kohta, jossa ylempien toimihenkilöiden työaikaa pidennettiin kuuluisat 24 tuntia vuodessa. Yrityksessä sovittiin paikallisesti, että pidennys toteutetaan jatkamalla työaikaa 0,5 tuntia maanantaisin. Työntekijä ilmoitti, että ei hyväksy pidennystä, jonka työnantaja mitä ilmeisimmin teetätti direktio-oikeuden perusteella. Työntekijä haastoi työnantajan käräjille vaatien kannanottoa työsopimusrikkomukseen ja korvauksia lisätyöstä 129,53 euroa viivästyskorkoineen ynnä oikeudenkäyntikulut.
Yritys puolestaan vaati kannetta hylättäväksi, oikeudenkäyntikulujaan työntekijän maksettavaksi ja oli lisäksi sitä mieltä, että kyseessä on työehtosopimusasia, joka kuuluu työtuomioistuimen eikä käräjäoikeuden käsittelyyn.
Vuoden 2019 lopussa kolme käräjätuomaria tuli siihen tulokseen, että kirjaus 37,5 tuntia on pitävä. (Kirjoittaja huomauttaa, että asia olisi toisin, jos työsopimuksen työaikakohdassa olisi aikanaan viitattu työehtosopimukseen.)
Työnantaja ei tyytynyt päätökseen vaan valitti hoviin. Vuoden 2020 lopulla hovioikeus totesi, että työsopimuksen 37,5 tuntia ei ole voinut pidentää yksipuolisesti. Työntekijän käräjäkuluja ei ole eritelty tuossa, mutta hovissa syntyi kuluja reilu 11 tonnia. Työnantaja käytti kahteen oikeusasteeseen reilu 40 tonnia.
Maallikkona hovioikeuden työtä täytyy kehua ansiokkaaksi. Siinä on pohdittu lakeja, niiden esitöitä, vakiintuneita käytäntöjä ja oikeuden ennakkotapauksia 1920-luvulta alkaen. Lukiessa mieleen hiipii epäilys, että pienemmissä yrityksissä ei välttämättä haluta laittaa muutamaa kymppitonnia pohdintaan, jolla saadaan 24 työtuntia vuodessa.
Jos tuntuu siltä, että paikallinen sopiminen on ratkaisu kaikkiin ongelmiin, niin kannattaa lukea hovin arviointi. Kun tässä on ainoastaan yritetty soveltaa valmista sopimusta, niin voi miettiä miten näiltä arjen sankareilta ja epäilemättä oman ammattinsa taitajilta olisi onnistunut tuon itse sopimuksen teko niin, että se ei riko yhtään muuta sopimusta mukaan lukien kansainväliset sopimukset ihmisoikeuksista ja työlaeista.
Jos työnantajaliittoon kuulumaton työnantaja ja ilman liiton lakitukea toimiva järjestäytymätön luottamusvaltuutettu tekevät paikallisia sopimuksia, niin ei heillä ole keskimäärin mitään edellytyksiä tuon tasoiseen oikeudelliseen pohdintaan. Tuntuu kovasti viisaalta vaihtoehdolta, että eduskunta säätää lait noudattaen tekemiänsä kansainvälisiä sopimuksia ja työelämän lainsäädäntöön perehtyneet asiantuntijat tinkivät reunaehdoista kaupankäynnin hengessä.
Tähän liittyy sellainenkin järjestäytymisvapauden perusperiaate, että kuulumalla liittoon jäsen antaa kollektiivisen sopimisoikeuden liitolle. Kun taas ollaan työehtosopimuksettomalla alalla, niin luottamusvaltuutetulla on sopimisoikeus ainoastaan jos sellainen on laissa määrätty käsiteltävään asiaan. Työyhteisön sisäiseen dynamiikkaan saattaa syntyä jännitteitä, kun edustettava ei pidä valtuutetun sopimuksista.
Vasen pakki